Lavinium

Eilen kävimme retkellä Laviniumissa. Paikka on aivan rannikolla ja rauniot (so. ne, jotka ovat kaivettu esille, mm. alttareita ja ns. Aeneaan heroon) sijaitsevat korkeuseroiltaan hyvin mitättömällä alueella, joten muutos Rooman paikoin kakofonisesta raunioidentarkastelumiljööstä rauhalliseen merituulen sävyttämään niittyyn kelpasi mainiosti ainakin itselleni.

Laviniumin museo sen sijaan oli kaksijakoisempi kokemus. Minerva Tritonian patsaan lisäksi muukin näyttelyesineistö oli erinomaista – lähinnä kaikenlaisia terrakottaisia votiiviesineitä – mutta joka puolelta hyökkäävä multimediavyöry (jonka tarkoitus oli ilmesesti luoda museoon tunnelmaa ja esitellä esineistöä) oli musiikki-installaatioineen ja audiovisuaalisine ”opetusfilmeineen” vähän liikaa. Jopa museolle johtavan pikkutien puihin oli kiinnitetty kovaäänisiä, joista kuului syvällä miesäänellä luettua Aeneista..

Retken loputtua kävin vielä kirjakauppakierroksella, mukaan tarttui tragediafragmentteja ja draamateoriaa:

Skandinavia

Alkuviikon teemana on ollut pohjoismainen yhteistyö. Raunioita on kierretty ja luennoilla istuttu, kuten tähänkin saakka, mutta sen sijaan, että olisimme työskennelleet vain keskenämme, olemme kulkeneet pääasiassa Ruotsin Rooman-instituutin kurssilaisten kanssa. Vierailimme ruotsalaisten kanssa tutustumassa myös TanskanTanskan ja Norjan instituuteissa. Molemmat vaikuttivat oikein mukavilta: Tanska etenkin kirjastonsa ja arkeologisen laboratorionsa suhteen, Norja kurssipainottuneisuutensa ja sijaintinsa suhteen (minuutin kävely Acqua Paolalta eli Lanten tavoin Gianicololla – itselleni täysin uusi tieto). Niin ja tietenkin olemme viettäneet aikaa myös Ruotsin instituutilla, tutustuen instituuttiin ja luentoja kuunnellen. Yksi kuva kustakin – Ruotsi, Tanska, Norja:







Ehdin käydä ensimmäisellä kirjakauppakierroksellakin, jolta mukaan tarttui lähinnä perusteoksia, mm. erinomaiselta vaikuttava Boylen Roman Tragedy, joka auttanee eteenpäin roomalaisen tragedian tuntemukseni syventämisessä. Kuta enempi genreen liittyvää tutkimusta ja yleisesityksiä lukee, sitä enempi huomaa, että tekemistä olisi vielä jäljellä aika lailla, vaikka sinänsä mistään ihmeellisen marginaalisesta ilmiöstä ei olekaan kyse. Hm hm.



Mitäs vielä? Ilma ainakin muuttuu koko ajan paremmaksi ja paremmaksi. Aamuisin on usein vähän kosteaa ja voi tiputella sadettakin, mutta alkaa olla jo suht normaalia, että lämpötila on lähempänä kahtakymmentä kuin viittätoista etenkin iltapäivällä.

Sulpicius

Kurssiohjelmaan ei tälle päivälle ollut merkitty muuta kuin ”vapaata/kirjastotyöskentelyä”, kuten on ilmeisesti laita useimpien viikonloppupäivien suhteen. Tiesimme kuitenkin Kathleen Colemanin (latinan professori Harvardissa) luennoivan heti aamulla liittyen Q. Sulpicius Maximuksen hautamuistomerkkiin, joten lähdimme aamiaisen jälkeen kuuntelemaan erinomaiseksi osoittautuvaa esitystä. Q. Sulpicius Maximus oli enemmän tai vähemmän kuuluisa roomalainen runoilija, joka kuoli 11/12-vuotiaana ”kirjoitettuaan itsensä kuoliaaksi” eli jonkinlainen traagisen kohtalon osakseen saanut lapsinero, jos asian haluaa kenties vähän romanttisesti nähdä. Hautamuistomerkissä on esitetty patsaan lisäksi hänen ”ex tempore” kirjoittamansa kreikankielinen heksametriruno (jonka Sulpicius kirjoitti keisari Domitianukselle), kaksi kreikkalaista myös epigrammia ja latinankielinen omistuskirjoitus. Kopio, kopio, originaali:







Luennon jälkeen lähdimme kiertämään Colemanin ja T. Corey Brennanin (myös aika mielenkiintoinen tuttavuus: herra on paitsi Andrew W. Mellon Professor-in-Charge of the School of Classical Studies at the American Academy in Rome, mutta toiminut myös Evan Dandon bändin The Lemonheadsin kitaristina) johdolla katsastaen kaksi erilaista kopiota monumentista – toinen Porta Salarialla/Piazza Fiumella, toinen EURissa – ja lopuksi nähden originaalin Centrale Montemartini -museossa, joka on jossain määrin sulava yhdistelmä antiikin jäämistöä ja uudempaa aineistoa, lähinnä kaikenlaisia ”koneita”:

Medeia

Tänään oli sikäli tärkeä päivä koko kurssia ajatellen, että viikon kestäneiden päivittäisten keskustelujemme jälkeen päätimme jokaiselle kurssityön aiheen. Oma aiheeni on työotsikoltaan ”Kreikan- ja latinankieliset kuvaukset lapsista ja nuorista Medeia-traditiossa: asenteita, toimijuutta ja avoimia kysymyksiä”. Teksteinä tärkeimpinä mm. Euripides, Seneca, Ovidius ja G. Valerius Flaccus, muina mm. Naupaktos, Epimenides Kreetalainen, Hesiodos, Eumelos, Kreophylos, Herodotos, Apollonius Rhodoslainen, Apollodoros, Hyginos, Pindaros, Pausanias ja Diodorus Sisilialainen. Ajattelin työekonomian vuoksi painottaa työtäni kirjallisen materiaalin tutkiskeluun, mutta koska Medeian taru on ollut niin suosittu aihe kuvataiteissakin, ammentanen sieltä puolelta jotain vähintään sellaisessa points of reference -hengessä, mutta saa nyt nähdä mihin suuntaan juttu kehittyy. Tästä tod näk lisää myöhemmin.

Työolosuhteista ei ainakaan pitäisi olla kiinni: kävimme eilen tutustumassa American Academyn kirjastoon, joka kyllä nopeasti pomppasi lempikirjastoiden joukkoon suhteellisen hyvän valikoimansa, helppokäyttöisyytensä ja yleisen rauhallisen, mutta ahkerointiin motivoivan tunnelmansa vuoksi. Harmillinen, mutta ymmärrettävä miinus: viikonloppuaukiolon puuttuminen. Ulkopihalta (kuvia sisältä ehkä joskus, nyt en vielä debyyttivisiitillä rohjennut räpsiä)..



Aloin miettiä, että olenko itse asiassa koskaan ollut mukavammassa kirjastossa työskentelemässä? Ateenan Nordic Library oli ehkä yhtä mieluisa: pieni, sympaattinen, mutta valikoimaltaan omien kiinnostuksenkohteitteni kannalta täysin riittävä, ainakin aikanaan (ja eiköhän vieläkin aika pitkälle pääsisi).

Mitä muuta? Luentoja mm. parilta suomalaisen antiikintutkimuksen merkkihenkilöltä, joita en aiemmin ollut kasvokkain edes tavannut: Heikki Solinilta – joka keskittyi jakamaan yleishyödyllisiä vinkkejä kuinka kehittyä antiikintutkimuksessa ja kertoili omasta urastaan – ja Outi Merisalolta, joka keskittyi Vindolandan puutauluihin. Kiertelyä toistaiseksi vielä ainoastaan Roomassa, tutuilla paikoilla. Tosin poikkeuksena: kummallakaan kahdesta aiemmasta vierailustani Roomassa en ollut jostain syystä ehtinyt käydä Castel Sant’Angelossa (eli ns. Illuminatien Valaistuksen kirkossa) mutta tänään tuli sekin aukko korjattua. Enkeli kattotasanteelta:



Dan Brownista puheen ollen pieni vuodatus sallittakoon: vaikka en mikään fani olekaan, on minusta ihmeellistä, miten monet kohtuullisen fiksut ja useita kirjoja lukeneet henkilöt (ja muutkin) tuntuvat pitävän Brownia jonkinlaisena ”huonon kirjailijan perikuvana” perustellen väitettä milloin milläkin tavalla. Toiset sanovat juonia älyttömiksi, toiset henkilökuvausta paperiakin ohuemmaksi. Jos ymmärtää sitä genreä, missä Brown toimii, on helppo asettaa kerronta, juonikuviot ja karakterisaatio taiteelliseen kontekstiinsa – sitä paitsi, kaikissa noissa on kiistattomat ansionsa ja logiikkansa: Brown on noloimmillaan levollisissa ja onnellisissa kohtauksissa (esim. Enkelien ja demonien loppukohtaus), joten on ansiokasta häneltä rakentaa nopeasti tempoilevia toiminnallisia juonia. Tai: koska Brown luonnostaan (?) kirjoittaa yksinkertaisesti, mutta pseudo-älykkään sekavasti, on häneltä fiksu veto ottaa kirjoihinsa mukaan runsaasti dialogia, josta merkittävä osa on sisäistä – asiat selitetään pariin kertaan vähän eri tavoin, joten saadaan aikaan kohtauksia, joissa asiat ovat usein lukijalle entuudestaan tuntemattomia – historialliset ilmiöt ja teoksen juoni – mutta silti tyhminkin lukija ns. pysyy kärryillä. Populaarikirjallisuudelle on tietenkin tilauksensa, Brownille on tilauksensa. Jos Brownin tarinoita vertaa esim. Ruusun nimeen – jossa myös sankari ratkoo mysteerejä ja jossa myös juoni on suhteellisen uskomaton paikoitellen – ei Brownilla ole mitään jakoa, tietenkään mutta siinäpä se: Eco ja muut eivät ole oikea vertailukohta. Hatunnostoni siis Brownille, koska kirjailijan tehtävä on luoda maailmoja ja tarinoita ja kertoa niistä lukijoille, jotka parhaassa tapauksessa viihtyvät, nauttivat tai kenties jopa liikuttuvat tarinoiden voimasta – ja tätähän Brown tekee. Ja jos en muuten, niin ihan periaatteesta pyrin kunnioittamaan kirjailijoita ja muita taiteilijoitakin, vaikka en olisikaan jokaisesta taiteellisesta ratkaisusta hurmioitunut.

” Our connection was fine professor and I have an extremely low tolerance for bullshit.”
- Dan Brown, The Lost Symbol (jota en ole lukenut).

Orfeus

No niin. Kurssi päässyt alkuun: ensimmäiset luennot kuunneltu, ensimmäinen museo koluttu jne.

Lanteen kotiutuminen on sujunut ilman mitään ihmeellisyyksiä. Hieno rakennus hienolla paikalla edelleen, vaikka monien mielestä paras paikka – terassi – onkin tällaisella säällä luonnollisesti jokseenkin käyttökelvoton. Märkää ja tuulista, lämpötila päivällä n. 10 astetta plussaa. Näkymä huoneen toisesta ikkunasta sateisena alkuiltana:



Toinenkin lempipaikka, alakirjasto, on myös enemmän tai vähemmän käyttökelvoton: hyllyjä remontoidaan vaihtamalla vanhojen tilalle jonkinlaiset rullilla varustettavat, enemmän tilaa tuottavat hyllyt ja kirjastossa on joka puolella arkistointilappusilla varustettuja kirjavuoria ja vastaavasti hyllyjen paikalla on tyhjää. Lukemaan mahtuu pari ihmistä juuri ja juuri, mutta kirjojen etsiminen ja käyttäminen on oikeastaan mahdotonta. No, huomenna päästään perehtymään American Academyn kirjastoon, jossa tullen viettämään aika monta keväistä päivää, joten ei kai kannata itkeä kirjastomurheita.



Toisia kurssilaisia tuntee jo nyt hiukan paremmin, mikä on hyvä koska itse ainakin työskentelen parhaiten sellaisissa olosuhteissa, joissa tiedän samassa tilassa työskentelevistä ihmisistä edes sen verran, ettei tarvitse uhrata aikaa heidän ajattelemiselle. Jos ihmiset ovat täysin vieraita, en osaa olla tarpeeksi rento enkä keskittymään tarpeeksi hyvin.

Henkilökuntaakin tuntee jo hiukan paremmin: Katariina vaikuttaa oikein pätevältä ja mukavalta, samoin Lanten tutkijalehtori Jussi Hanska, jonka kanssa en ollut puhunut sanaakaan ennen kurssia.

Jonkin verran tosin vielä molemminpuolinen vahvuuksien tuntemisen alkeellinen aste haittaa: opastus tehostuu kun henkilökunta oppii tuntemaan kurssilaiset paremmin ja kurssilaiset varmasti osaavat ammentaa henkilökunnalta täsmällisemmin oppia kunhan henkilökunnan tunteminen syvenee. Mutta päivä kerrallaan..

Eilen kävimme perinteisellä tervetuliaisillallisella ja ihan mukavaa oli, mikäs siinä: ensimmäinen pizzakin tuli syötyä (bresaola + rucola). Aloitimme illan Katariinan asunnolla, jonka seinällä riippuvaa Hannu Väisäsen Orfeo-taulua ei voi olla kuin ihailematta. Olin käynyt johtajan asunnossa vain kerran aiemmin ja muistin sisustuksen olevan erittäintä tyylikästä (mm. Kuutti Lavosta, Lauri Lainetta ja aito, "museossa esiteltävän tasoinen" doorilainen ruukku), mutta en kyllä muistanut että tuo Väisäsen taulu olisi noin hieno. Kelpais varmaan mullekin.

Prologi

”οἶδ' ἐγὼ φεύγοντας ἄνδρας ἐλπίδας σιτουμένους.”
- Aiskhylos, Agamemnon 1668 (”Minä tiedän maanpakolaismiesten ruokkivan itseään unelmilla.”)

Suomen Rooman-instituutti järjestää muutamanlaisia opiskelijoille suunnattuja kursseja. Tässä blogissa kirjoittelen ajatuksia tieteelliseltä kurssilta (15.2 - 15.5.2010) keskittyen lähinnä antiikintutkimuksen opettelemiseen, mutta varmaankin jotain irtoaa myös muusta arjesta.

Vähän johdantoa..

Opiskelen viidettä vuotta Turun yliopistossa kreikkalaista filologiaa (sivuaineina luen latinaa, kirjallisuustiedettä ja klassillista arkeologiaa). Antiikin ilmiöistä kreikkalainen tragedia on kaikkein lähimpänä sydäntäni, mutta toki ”kaikki antiikkiin liittyvä on mielestäni erittäin mielenkiintoista”.

Italiassa olen käynyt aiemmin kolmasti: lapsena lomalla Sisiliassa, 2007 Suomen Ateenan-instituutin ja Rooman-instituutin järjestämällä seitsenviikkoisella antiikintutkimuksen johdantokurssilla ja 2009 elokuussa neljän viikon verran Villa Lantessa graduani työstäen. Kurssi on siis kolmas asuinkertani Lantessa, jonne onkin hauska taas palata, mikäs sen inspiroivampi työympäristö. Ainoa huono puoli taitaa olla pitkä etäisyys Suomeen ja asioihin, joita Suomesta jää kaipaamaan.

Muita kurssilaisia on itseni lisäksi kuusi, joista kaksi on minulle entuudestaan tuttuja johdantokurssilta. Katariina Mustakalliota (kurssin ja Rooman-instituutin johtajaa) en tunne entuudestaan muuten kuin julkaisujensa kautta. Kävin kyllä kuuntelemassa roomalaista sukupuolijärjestelmää käsitelleen Paideia-luennon edellisvuonna ja vaihdoimme pari sanaa Lanten kirjastolla viime elokuussa, mutta siinäpä se.

Opintotukikuukauteni loppuivat syksyllä ja olen koko lukuvuoden ollut päivätöissä, kärvistellen sitä, että on ollut mahdotonta antaa opiskelemiselle niin paljon aikaa ja energiaa kuin haluaisi. Toisaalta olen kyllä ollut tyytyväinen siihen, että ylipäätään on ollut töitä, sillä elantonsahan pitää ansaita. Joka tapauksessa, mahdollisuus opiskella antiikintutkimusta jälleen täysipäiväisesti tuntuu, tietenkin, hienolta.

Seuraavaksi jo Roomasta. Enköhän parin päivän päästä ole jo paljon viisaampi sen suhteen mitä tuleman pitää.